Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kun nuoret salailevat menojaan kotiväeltään, kysymys on yleensä muista asioista kuin helluntaiseurakunnan kokouksista. Sellaiseen Elsa kuitenkin livahtaa kaverinsa Talvin kanssa Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Kokouksessa Elsa kuulee kielilläpuhumista ja vaikuttuu: Tämä ei ollut pelkkää ilmaa ja ääntä. Täällä liikkui pyhä, ja se oli tullut tänne noissa sanoissa.

Kielilläpuhuminen on paikallisessa helluntaiseurakunnassa kovasti pinnalla, ja kielten saamisen odottaminen ahdistaa Elsaa. Elsan ystävä Mira, suorapuheinen ja varma, saa kielilläpuhumisen lahjan tytöistä ensimmäisenä, Talvi hiukan myöhemmin. Elsa odottaa ja rukoilee. Elsan kotona saadaan tietää, missä tyttö käy, eikä siihen suhtauduta suopeasti: Mummu tupisi ja ukki veisasi omavanhurskaudesta, isäkin vähän ihmetteli ja pahin oli äiti, joka tuskastuneena kysyi, eikö hän mitään muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Körttiveisuunsa keskellä ukki kuitenkin tuntuu parhaiten ymmärtävän Elsaa. Jouluna kokoukseen lähtevä Elsa päätyy sanailemaan mummun kanssa siitä, kenen Jeesus on kuollut, kenen elävä. – Ja nyt heretkää, ukki urahti. – Kyllä sitä saa seimenlasta palvoa missä pyhäkössä parhaaksi näkee.

Miran, Talvin ja Elsan keskusteluissa näkyy eri tapoja suhtautua uskoon: uskovasta perheestä tuleva Talvi uskoo sellaisenaan sen, mitä seurakunnan johtohahmot sanovat. Mira on utelias ja kehtaa kysyä nekin kysymykset, joita Elsa pohtii vain mielessään. Minä en tytöt usko että miehen pitäisi olla perheen pää. Eikä seurakunnan. Jeesus ja Paavali ja tyypit olivat miehiä, koska. Koska silloin kaikki olivat miehiä.

Sitten se tapahtuu.

Kun kädet laskeutuivat Elsan päälle, se alkoi melkein heti. Virpi sanoi Herra sinä tiedät ja painoi tulikuuman kätensä Elsan otsalle, ja äkkiä suu oli täynnä puuroa. Huulet olivat raskaat ja tahmeat, täynnä sitä mikä tuli ulos. Sitä valui suupielille, leualle, kaulalle. Hänestä tuli sanoja. Äänekkäitä, kokonaisia oikeita tuiki vieraita sanoja. Jumalan, Hengen, enkelten, menneiden pyhien sanoja.

Kielilläpuhuminen saa romaanissa suuren merkityksen. Helsingin Sanomien juttu paljastaa, että Törmälehto on tutkinut kielilläpuhumista myös gradussaan.

Kerronta liikkuu vuoroluvuin kahdessa ajassa ja paikassa: Elsan lukioajassa Kajaanissa ja Kolumbian Bogotassa, jonne Elsa lähtee ensin helluntailaisten konferenssiin ja jää sitten opiskelemaan. Ensin Kolumbian tapahtumia on hieman vaikea jäsentää, mutta kun niihin pääsee sisälle, Kolumbia tuo kirjaan syvyyttä. Kolumbia-jaksoissa minäkertojana toimiva Elsa on hieman kypsempi ja katsoo maailmaa eri näkökulmasta, näkee kauempaa ja ehkä tarkemmin.

Kajaani ja Bogota ovat kovin erilaisia paikkoja. Vaaramaisemat vaihtuvat vuoriin ja viidakkoon, körtti-isovanhemmat katolisiin tuttaviin ja turvallinen pikkukaupunkielämä sisseihin ja jengiläisiin. Kolumbiassa Elsa tapaa sissien vangiksi joutuneen Manuelin, jonka haluaa pelastaa – mutta käy ilmi, että Elsa tarvitsee enemmän Manuelia kuin Manuel Elsaa. Elsa saisi vaaleudellaan ihmiset kääntymään uskoon, mutta kun häntä pyydetään saarnaajaksi, hän ymmärtää, ettei voi ryhtyä siihen.

Helluntaikansan outo lintu, tuomas pietarien parissa, körtti keskellä taivaan valinneita, se minä olen. Lopulta epäilevä Elsa kokee kuitenkin Pietarin kohtalon:

Ehkä ensimmäinen kielto oli se, kun käänsin selkäni sissille ja niille, jotka halusivat minusta saarnaajaa. Jos suola menettää makunsa. Toinen kielto on tämä. Joka suullaan tunnustaa. – – Sanon a la lai ja sanon aglaaka, eikä se, mitä sanon, tarkoita mitään. Tämä on kolmas kielto ja tähän kaikki päättyy. – – Vastarannalla laulaa kukko.

Pietari, Kristuksen kolmasti kiellettyäänkin, jatkaa hänen palvelijanaan. Elsa sen sijaan irtautuu helluntailaisuudesta, ehkä Jumalastakin. Siinä missä monesti kuvataan yhteisön asettamia paineita, tässä romaanissa keskiössä on Elsan usko. Seurakunnassa kuunnellaan jyrkkää Arvoa, jonka ei tarvitse perustella miksi tanssiminen on syntiä, mutta siellä on myös lempeä Eeva, ihanan Benjaminin äiti, jolla on aina oikeat sanat. Kukaan ei kuitenkaan pakota uskomaan, kukaan ei pakota pysymään kiinni liikkeessä. Usko on oma, siitä luopuminen oma, sen jälkeinen tyhjyys sisällä oma.

Ja hiljaa, kun sanat tippuvat viileään veteen, syvälle sinne mistä ei enää kutsuta takaisin, tulee jostakin jokin rauha ja sanoo että jotain vielä jää.

                      Saattaa olla Santiago tai saattaa olla joku muu. On Doña Fanny ja Carmenkin, on vuoret ja valtava kaupunki ja on Paola.

                      On sanojakin. Suomen sanoja, espanjan sanoja, vaikka ingan sanoja. Ihmisten sanoja.

                      Ja sillä tavalla saatan selvitä, kun astun tyhjään.

Törmälehto jättää Elsan romaanin lopussa tyhjään, uuden alkuun. Se, mikä on ollut tärkeintä, on jäänyt taakse. Irtautumiseen ei liity vihaa eikä katkeruutta. Polku on kuljettu. Uskoa verrataan monissa lauluissa liekkiin. Joskus se näköjään palaa loppuun. Viimeisessä kappaleessa kuitenkin ukki veisaa keinutuolissa: sanoja, joissa ikävä riippuu. Onko toiveikasta ylitulkintaa ajatella, että usko olisi Elsan elämässä läsnä edelleen?

Vaikka vuoret järkkyisivät on itsestään selvä valinta lukuhaasteen kohtaan 44, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Viimeistelty, kiinnostava esikoisromaani, joka avaa yhden näkökulman  helluntailaisuuteen. Silti, en osaa sanoa miksi, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun tätä suuremman vaikutuksen. Ainakin siinä oli suuremmat ristiriidat kuin yhden ihmisen uskonmatka. Tuttavapiirissämme on useita helluntailaisia, ainakin noin päällisin puolin ihan tolkun ihmisiä kaikki – enemmän lämpimiä Eevoja kuin kovia Arvoja. Jos liikettä tuntisin paremmin, löytyisi varmasti noita Arvojakin, samoin kuin jokaisesta hengellisestä liikkeestä.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Ainakaan suomalaisessa kulttuurissa surutyöhön ei perinteisesti kuulune rantalomailu ex-puolisoiden kanssa, irtosuhteet ja pilven pöllyttely. Sellaisella reseptillä espanjalainen Blanca kuitenkin lääkitsee äitinsä kuoleman aiheuttamaa surua.

 Mitä minä tiedän, niin ainoa mikä ei aiheuta krapulaa mutta pyyhkii vähäksi aikaa pois kuoleman – ja myös elämän – on seksi.

Blancan äiti on ollut vahva, elämästä nauttiva, oikeudenmukainen nainen, viimeisinä hetkinään tosin raskas ja rasittava. Äidin kuoltua nelikymppinen Blanca on kuin tuuliajolla. Hän lähtee Cadaquésiin perheen kesähuvilalle ja kokoaa sen täyteen ystäviä, viiniä ja flirttiä.

Olen yrittänyt ja yritän edelleen, liiemmin menestymättä, antaa pääni olla temppeli, mutta vartaloni pitäisi aina saada olla huvipuisto.

Eteläeurooppalainen huvila meren rannalla ja pöytä täynnä ystäviä kuulostaa lähinnä naistenlehtimateriaalilta. Alle kaksisataasivuinen kirja on toki elämänmakuinen ja riemukas, mutta ainoan juonen kaaren muodostaa suru äidistä: kirja alkaa äidin hautajaisista ja päättyy siihen, kun Blanca hyvästelee äitinsä. Miehet, omat ex-miehet, ystävien miehet, varatut miehet, ihastuksen kohteet, lapsuusystävät, ovat vain sivuhenkilöitä.

Pidin Tämäkin menee ohi -romaanista lukukokemuksena, mutta huomaan, ettei siitä valtavasti irronnut sanottavaa. Kirjan nimi muistuttaa, että erilaiset elämäntilanteet, niin hyvät kuin huonotkin, ovat ohimeneviä vaiheita: Tuska ja ahdistus menevät ohi, niin kuin menee onni ja autuus. ”Tämäkin menee ohi” on lause, joka toimii jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, aina, kuten äidin kertomuksessa luvattiin. Blanca tosin huomaa kirjan lopussa, että se ei ole totta, että äiti on lopullisesti poissa, mutta raastava suru hellittää: Alan jo hengittää paremmin enkä näe juuri lainkaan painajaisia.

Tämäkin menee ohi täyttää lukuhaasteen kohdan 23, käännöskirja.

Espanjankielinen alkuteos: También esto pasará, 2015 

Suomennos: Tarja Härkönen, Otava 2016

Pekka Hiltunen: Onni

Toimittaja Oskari Silta hakee toimituspäällikön paikkaa. Ensimmäiset kymmenen minuuttia soveltuvuushaastattelussa vihreäsilmäisen psykologi Emma Lapon kanssa sujuvat mallikkaasti. Oskari on vakuuttava, todella vakuuttava. Selkeä, asiantunteva, mitään hätkähtämätön, selvästi toimituspäällikköainesta.

Mutta sitten:

Olen valehdellut sinulle. – – Mä en ole se ihminen, jota olen tässä esittänyt. Tai siis olen Oskari Silta, ja toimittaja. Mutta oikeasti mä inhoan työtäni. – – Oikeasti mä olen aivan erilainen mies.

Pekka Hiltusen Onni (WSOY 2016) kertoo, millainen mies Oskari Silta oikeasti on. Se kertoo myös rovaniemeläisen homoluolan kantaporukasta, joka käy jäitä päin (sekä vertauskuvallisesti että hyvin kirjaimellisesti), Tuulikista, joka on ottanut tehtäväkseen homojen pelastamisen, ja Roady Runnerista, sekopäästä, joka kuvittelee olevansa musiikin tekijänä matkalla maailmanmaineeseen. Vähän se kertoo myös pingviineistä, vaikka Emma Lappo kyseenalaistaakin sen, onko pingviini hyvä toteemieläin aikuiselle miehelle.

Onni-romaanissa on paljon absurdia. Varsinkin Roady Runner on surkuhupaisa suuruusharhoissaan:  Mut mä klaaraan tän. Tähdet erottaa siitä miten ne loistaa, oli ne missä vaan. Vaikka nuoremman polven fanit (tai ne, joita Roady sellaisiksi kuvittelee) eivät muista Sabrinaa eikä Dublinissa ole vastassa Bono, tähteys ei voi lopulta pysyä piilossa.

Kirjasta jää kovin kahtiajakoinen olo. Toisaalta Oskarin muuttuvien työkuvioiden kautta käsitellään paljon sitä, miten nykymaailma ei arvosta tietoa. Media tuottaa viihteellistä höttöä lähinnä mainosten taustaksi. Journalismi on henkitoreissaan. Uransa puolivälissä oleva toimittaja on jo museokamaa: keski-ikä on uusi vanhuus.

Toisaalta kirjan ihmiskohtalot pitävät yllä uskoa tulevaisuuteen. Niistä välittyy kaikessa karuudessaankin lämpöä. Rivoja puhuva Matias, panostaja ja panomies, saa yhteyden ihailemaansa pornotähteen. Ankea hoitokoti tekopyhine hoitajineen jää taakse, ja kaksi vanhaa miestä saa lopulta helliä toisiaan Kalifornian lämmössä Tuulikin huolehtiessa heistä. Onni on siinä, miten ihminen löytää paikkansa ja jonkun toisen, joka ymmärtää ja välittää. Jopa Roady Runner löytää kultajyvän:

Pelkkää kertsiä. Miten kukaan ei oo tajunnu tehdä tätä aiemmin, en voi käsittää.

                      Mä aloin tehdä biisejä, joissa on ainoastaan kertsejä. Maksimipituus kolkyt nelkyt sekkaa, pelkkää kertosäettä. Ei A-osia. Ei viddendaal yhtään bridgee koskaan. Pelkkää tiukkaa, tanakkaa, kuulijat kaatavaa B-osaa. Kertsi, ja se on siinä.

Minulla ei ollut Onni-romaanista oikein minkäänlaista käsitystä lähtiessäni sitä lukemaan. Jonkin arvostelun muistan kyllä nähneeni, mutta ei se ilmeisesti suurta vaikutusta ollut tehnyt. Kirja yllätti monella tapaa. Se oli hauskempi kuin oletin, mutta se myös kosketti. Ihmiset siinä koskettivat.

Ei ihmiset ole laukkaavia villihevosia eikä muita uljaita sankarieläimiä. Me ollaan yksinkertaisia, vaappuvia otuksia, jotka on melkein kaikessa riippuvaisia toisistaan, oman parven seurasta.

Lukuhaasteessa Onni sijoittuu kohtaan 30, kirjan nimessä on tunne. Onni on kirjassa kyllä myös nimi; Oskari kertoo harkinneensa nimensä muuttamista Onniksi.

Petri Tamminen: Suomen historia

Suomen historia tuntuu melko puisevalta nimeltä kirjalle, mutta kun kirja on 152-sivuinen ja sen kannessa on kahvikuppiviiri ja Kekkosen silmälasit, se tuntuu varsin oivalliselta valinnalta lukuhaasteen kohtaan 8, Suomen historiasta kertova kirja. Kun vielä kirjoittajana on Petri Tamminen, siltä voi odottaa paljon.

Tamminen on koonnut Suomen historiaansa (Otava, 2017) elävien ihmisten muistoja koko itsenäisen Suomen historian ajalta. Niissä Mannerheim kehuu piparkakkuja, suklaa sulaa käteen evakkojunassa ja naapurin radio kertoo ruokakaapin läpi, että sota on päättynyt. Tammisen lyhytproosa on osuvaa mutta lempeää. Asiat todetaan eikä selitellä.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka on heinänkorjuuaika.

Suuret historian tapahtumat – sodat, vallanvaihdot ja lama-aika – ovat taustana muistoille. Kun sotavuosista on päästy, tulee vastaan niitä tarinoita, joita kuulee iäkkäämmiltä sukulaisilta saunassa. Tansseihin karataan, urheiluseuroja perustetaan, Peyton Placea juostaan katsomaan naapureiden televisiosta, ja Armi Kuuselastakin nähdään vilaus. Ihmetellään appelsiineja ja tummia ihmisiä. Elämä kulkee latujaan olosuhteista välittämättä.

Ei Suomen historia nyt elämää suurempi kirja ollut, mutta toki näin itsenäisyyden juhlavuonna tarpeellinen luettava. Pönäkkä, kaiken kattava nimi muodostaa hauskan kontrastin lyhyille kertomuksille, hajanaisille muistoille, jotka piirtävät maamme kuvan sellaisena kuin sen ihmiset muistavat.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla (Tammi, 2013) tarttui mukaan kirjastosta. En ollut kirjasta aiemmin kuullut eikä oikeastaan kirjailijakaan ollut painunut erityisemmin mieleeni. Nimen perusteella annoin kirjalle mahdollisuuden täyttää lukuhaasteen kohdan 18, kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Mitä ilman ei voi olla on koukuttava kolmiodraama, joka kuvataan niin pettäjämiehen, toisen naisen kuin petetyn naisenkin näkökulmista, jopa niin, että samat tapahtumat toistuvat kirjassa eri henkilöiden kokemina. Kerrontaratkaisu tuo kirjaan melkoisesti ilmaa. Joissakin tapauksissa on kiinnostavaa katsoa samoja tapahtumia eri silmin, mutta monissa kohdin asia tulisi varmasti selville muutenkin.

Iiro ja Vaula ovat aviopari, jolla on 10-vuotias Emilia-tytär. Iirolla ja Vaulalla menee hyvin. Kaikin puolin niin hyvin, ettei mitään syytä pettämiseen pitäisi olla. Vaula on kaunis ja laitettu. Perheelle pyhitetään perjantai-illat. Iiro ja Vaula ovat käyneet läpi raskaan kokemuksen, ja Iiro on luvannut olla aina Vaulan tukena. Lilja on yksinhuoltajaäiti, siro nuori balettitanssija.

Yhtenä iltana Iiro menee taidenäyttelyn avajaisiin ilman Vaulaa. Avajaisissa on Lilja. Iiro ja Lilja tekevät sarjan pieniä peräkkäisiä päätöksiä, jotka johtavat nopeasti Liljan sänkyyn. Liljasta tulee Iirolle pakkomielle. Mitä pettämisestä seuraa? Piilottelua, salailua, hätäisiä selityksiä, alibien varmistelua, alas painettuja katseita. Treenikassin pakkaamista, kondomien piilottelua, puhelimen vilkuilua. Verkko kiristyy, ja väistämätöntä on, että kaikki tulee esiin. Salaisuudet eivät pysy salassa, johtolankoja jää aina, peruutusvaihde puuttuu.

Nyt Iiro. Nyt se tapahtuu. Se mikä lähti liikkeelle. Mikään ei voi estää sitä, ei mikään mitä tekisit toisin tai jättäisit tekemättä. Perua ei voi. Tehtyjä asioita ei voi perua elämässä. Tehtyjä valintoja ja niiden aikaansaamia toimia.

On omituista, että voin lukea sarjamurhaajista vajoamatta moralismiin, mutta pettäjistä en. Alamaailma on etäällä, avioliitto lähellä. Jo kirjan nimi saa niskakarvat nousemaan. Mitä ilman ei muka voisi olla? Ilman salaisia tapaamisia hotellihuoneissa? Iiro ei selitä toimintaansa millään muulla kuin järjettömällä intohimolla. Sekö antaa oikeutuksen tuhota oma avioliitto? Mikään ei aja Iiroa pois Vaulan luota, ja välillä hän miettiikin, onko mahdollista rakastaa kahta ihmistä yhtä aikaa. Lilja tietää, että mies on varattu, mutta haluaisi tämän omakseen ja on järjettömän mustasukkainen Vaulalle perjantai-illoista. 

Järjen ylittävästä intohimosta saa tehtyä tunteikkaita tangoja ja koukuttavia kirjoja. Moni haluaa mieluummin lukeutua tunne- kuin järki-ihmisiin. Järjettömällä tunteiden – tai halujen, kuten tässä kirjassa – perässä juoksemisella saa kuitenkin paljon tuhoa aikaan. Kirja ei edes mässäile kolmiodraaman liepeillä kasvavien lasten murheilla vaan keskittyy avioliittoon ja jättää senkin lopussa epäselvään tilaan. Selvää on vain, että mikään ei ole ennallaan.

Kirjan lopussa hätäisen ja harkitsemattoman ratkaisun tekee Vaula: Ja sitten, ilman harkintaa, vain totellen yhtäkkistä impulssia, hän teki sen. Impulssinsa kullakin. Vaulan teko tuo rumuuden näkyviin kaikille, ja kirja pyrkiikin tuomaan esiin julmuuden kaikissa osapuolissa. Itse en kyllä osaa Vaulaa syyttää. Kaikki oli lähtenyt liikkeelle jo ensimmäisestä impulssista, hetkestä juhlissa: ”Aiotko olla täällä kuinka pitkään?” ”En välttämättä.”

Jos toinen heistä olisi sanonut: mutta hei, oli tosi kiva jutella, ja kääntynyt pois.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Vanha vitsi. Etsin kirjakaupasta kirjepaperia ja päädyin ostamaan kirjan. Myyjä vakuutti, että Annoin sinun mennä on poikkeuksellisen hyvä ja yllättävä ja jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa. Minulla oli mukana joululahjana saatu lahjakortti ja lankesin heräteostokseen, kirjaan, josta en ollut koskaan kuullutkaan. 

Takakannessa mainitaan juonenkäänne kahdesti; se on ”mieletön” ja ”tyrmäävä, yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista”. Etuliepeessä käännettä kuvataan ”hätkähdyttäväksi”. Äh. Onhan kirjassa yllätys, mutta tuollainen hehkutus lähinnä ärsyttää. Yllätys tuntuisi mukavammalta, jos sitä ei olisi osannut odottaa.

Kirja lähtee liikkeelle onnettomuudesta, jossa viisivuotias poika jää auton alle. Turma-auton kuljettaja pakenee paikalta. Kirjan ensimmäisessä osassa vaihtelee tapausta tutkivan poliisin ja suurta suruaan pakenevan naisen näkökulma. Toinen osa tuo mukaan karun väkivaltaisen parisuhteen kuvauksen.

Kovin paljon kirjan juonesta ei voi paljastaa, mutta psykologisten trillereiden ystäviä Annoin sinun mennä varmasti kiinnostaa. Parisuhdeväkivaltaa on kirjassa kuvattu narsistisen, väkivaltaisen miehen minäkerrontana, ja mielestäni se tuntuu jotenkin epäuskottavalta. Paljon kiinnostavampi kuvaus väkivallasta oli viimeksi lukemassani Moriartyn kirjassa, jossa vaimo uskottelee itselleen, että kaikki on kunnossa, että hän on erilainen kuin muut pahoinpidellyt vaimot ja että väkivalta on vain pieni korvaus kaikesta siitä, mitä hän on saanut upealta mieheltään. Annoin sinun mennä -kirjan mies on yksiselitteisen paha, ja itsekkyys ja pakkomielle alistaa näkyvät ensitapaamisesta alkaen.

Kirja on toki koukuttava ja viihdyttävä lukukokemus yllättävine käänteineen kaikkineen. Lopussa lukija voi laskea kirjan kädestään tyytyväisenä. Taidan olla kirjan lukijoiden joukossa vähemmistöä kitinöineni. Koska kirjan kannessa on perhonen, isken kirjan lukuhaasteen kohtaan 41, kirjan kannessa on eläin.

Alkuteos: I Let You Go, 2014

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière, Gummerus 2017

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Etsiessäni luettavaa lukuhaasteen kohtaan 46, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, törmäsin suosituksiin Liane Moriartyn kirjoista. Mustat valkeat valheet sijoittuu australialaiseen Pirriween kaupunkiin jossakin meren rannalla, mutta oikeastaan tarina voisi sijoittua melkein mihin tahansa. Sinänsä vähän sääli, ettei kirja tarjonnut mahdollisuutta fiilistellä vaihto-oppilasvuoden Down Under -muistoissa. 

Pastellivärinen pokkari oli kevyempää luettavaa kuin oletin, mutta rakenteeltaan se on kiinnostava. Murhatutkimukseen liittyviä lausuntoja on ripoteltu kirjaan heti alusta lähtien. Lukija saa tietää, että tapahtumat tulevat vääjäämättä johtamaan vähintäänkin jonkinlaiseen kuolemantuottamukseen alakoulun vanhempien visailuillassa. Se, kuka kuolee ja miten, selviää kuitenkin vasta lopussa. Vaaleanpunaisilla drinkeillä on oma roolinsa loppuratkaisussa, mutta ihmissuhteissakin on monia jännitteitä.

Henkilökaarti on laaja, mutta päähenkilöiksi nousevat esiluokkalaisten äidit Madeline, Celeste ja Jane. Madelinen ex-miehen lapsi on samalla luokalla hänen lapsensa kanssa. ”Exän nyxä” Bonnie on joogaava kasvissyöjä ja monella tapaa tasapainoisempi kuin äkkipikainen Madeline. Janeen Madeline tutustuu törmättyään hänen autoonsa esikoulun tutustumispäivässä. Jane on nuori yksinhuoltajaäiti, jonka poikaa, Ziggyä, aletaan syyttää koulukiusaamisesta. Jane uskoo poikaansa, mutta joukko äitejä alkaa vainota tätä. Celeste taas on järjettömän rikkaan ja hyvännäköisen Perryn kaunis vaimo, joka kääntää katseet tullessaan paikalle. Lisäksi mukana on joukko lyhyttukkaisia blondeja, jotka pyrkivät määräämään koulun asioista rehtorin ohi.

Matkan varrelle mahtuu salaisuuksia ja yllätyksiä. Harva on lopulta ihan sitä, miltä aluksi näyttää. Aluksi karikatyyreiltä vaikuttavat henkilöhahmot, hipit ja helikopterivanhemmat, saavat syvyyttä, kun pintaa hieman raaputetaan. Samoin on oikeastaan koko kirjan laita. Viihdyttävän pinnan alla käsitellään uskottavalla tavalla parisuhdeväkivaltaa ja uusperheiden kipuja. Ylitse kaiken nousee ystävyys – hieman esikoululaisten, mutta etenkin heidän äitiensä.

Alkuteos: Big Little Lies, 2014.

Suomennos: Helene Bützow, Tammi 2015.

Arnaldur Indriðason: Räme

Oli takana raskaammanpuoleinen työpäivä palavereineen. Uni karkasi aamuyöstä, niin kuin se joskus tekee. Mitäpä tässä sängyssä pyörimään, puuskahdin, ja siirryin sohvalle. Nyt jotain helposti luettavaa. Käperryin peittoon, avasin kannen ja alkoi naurattaa: 

Kohta ei kuitenkaan enää naurattanut. Edellisen lukemani Erlendur-dekkarin tapaan Rämekään ei pidättele lukijaa pitkään jännityksessä, vaan rysäyttää rikoksen tiskiin ensimmäisessä virkkeessä: ”Sanat oli kirjoitettu lyijykynällä paperille, joka oli pantu ruumiin päälle. Kolme Erlendurille käsittämätöntä sanaa.” Siinä se on, ruumis. Islannissa ratkotaan taas murhaa. Pian paljastuu, että uhri ei ole ollut mikään pulmunen itsekään. Selviää vastenmielisiä asioita kaukaa menneisyydestä. Kuolleita kaivetaan esiin ja kipeitä muistoja sorkitaan. Viranomaisetkaan eivät saa puhtaita papereita toiminnastaan.

Räme sai Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2002, joten isken sen lukuhaasteessa kohtaan 16, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. Se on islantilaisen Arnaldur Indriðasonin ensimmäinen suomeksi julkaistu Erlendur Sveissonista kertova dekkari. Erlendur on reykjavikilainen rikospoliisi, joka syö mikroaterioita ja puolikkaita lampaanpäitä. Hän on eronnut vaimostaan, eivätkä suhteet lapsiinkaan ole parhaalla tolalla. Hän yrittää auttaa päihdekoukussa roikkuvaa Eva Lindiä. Poikaansa, alkoholivieroitushoidossa ollutta Sindri Snæeria hän ei juuri tapaa. Erlendur tekee asiat omalla tavallaan ja saa työtoverinsa pyörälle päästään. Tällä kertaa kaikkea leimaa epävarmuus – ollaanko kerta kaikkiaan väärillä raiteilla tutkimuksessa? Uhrin kuolema ei harmita oikeastaan ketään, mutta murhatutkimukset repivät rikki vanhoja haavoja.

Rutinat kirjasta suuntautuvat kustantajalle. En pidä siitä, että takakansi kertoo asioita, jotka kirjassa selviävät vasta myöhemmin. Tällä kertaa takakannessa kerrottiin viestin sisältö sekä se, että tapaukseen liittyy geenitutkimus. Takakantta lukematta asia olisi valjennut lukijalle vasta pikku hiljaa, kuten kirjailija oli tarkoittanut. Tämä on tietysti hankala asia kustantajille. Geenitutkimus tekee kirjasta omaleimaisen, joten sen mainitseminen houkuttelee ehkä lukijoita. Siksi mainitsen sen myös tässä bloggauksessa. Sen sijaan viestin paljastaminen takakannessa on ihan turhaa.

Yhtä kaikki, dekkarin lukeminen tuntui taas mukavalta. Aamuyöllä herääminenkään ei harmittanut niin paljon, kun saattoi käpertyä peiton sisään sohvalle ja lähteä Erlendurin matkaan.

Alkuteos: Myrin, 2000.

Suomennos: Seija Holopainen. Blue Moon, 2003.

Petri Tamminen: Meriromaani

Toisena päivänä keli loppui kokonaan. Hän kohtasi onnekseen miehen, joka neuvoi reitin, ja hän piti tätä merkkinä siitä, että kaikki tulee maailmassa saaduksi silloin, kun sitä eniten tarvitsee.

                      Myöhemmin paljastui, että miehen neuvo oli huono, hän törmäsi sulaan ja joutui kiertämään pitkän lenkin ennen kuin taas löysi kantavan tien. Siitä hän päätteli, ettei maailma sittenkään pidä lukua kulkijapojan tarvitsemisista, vaan että täällä sai kulkea missä kulkee, ja hänestä siinäkin laissa oli puolensa.

Meriromaani löytyi marketin alepöydältä. Se näytti olevan niin väärässä paikassa, että se oli pakko pelastaa ostoskärryyn jauhelihan ja mandariinien sekaan. Se täyttää lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja. Katsokaapa vaikka, mitä esimerkiksi Elina, Tuija ja Rakkaus on koira helvetistä -bloggarit Meriromaanista sanovat, ja miettikää sitten, kuuluuko se alelaariin.

Oikeastaan Meriromaanista on sanottu niin paljon ja niin hyvin, ettei siitä nyt kauheasti enempää taida käsittelyssäni irrota. Lohdullinen on sana, joka kuvaa Meriromaania mielestäni parhaiten. Vilhelm Huurna vain elää ja purjehtii, niin tyvenet kuin myrskytkin. Laiva toisensa jälkeen kokee haaksirikon, mutta aina vain Askaisten isännät luottavat Huurnaan ja lähettävät tämän uudelleen merille. Laivojen nimet – kolme Reipasta sekä Onni, Rauha ja Armo – tuntuvat kuvaavan Huurnan elämää. Merestä kirja kertoo, niin ja laivoista ja satamista. Vähän metsän puista ja naisistakin. Elämää minä kuitenkin ajattelen, kun kirjaa luen. Että Huurnan asenteella tästä voi selvitä.

Meriromaania pitää lukea hitaasti ja nautiskellen, lempeitä lauseita maistellen. Se itkettää ja naurattaa omituisella, surullisella, onnellisella ja hyvin inhimillisellä tavalla.

”Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei.”

John Grisham: Joulua pakoon

Etsin kirjastosta hakuammunnalla sopivaa luettavaa lukuhaasteen kohtaan 17, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Silmiin osui John Grishamin hauskalta vaikuttava pieni kirja Joulua pakoon. Sen kannessa naapurusto kylpee jouluvalaistuksessa sinisenä hetkenä, ja kadun jokaisen talon katolla on naurettavan suuri valkoinen lumiukko. Jokaisen, paitsi yhden.

Luther ja Nora Krank hyvästelevät kiitospäivän jälkeen aikuisen tyttärensä, joka lähtee vapaaehtoistyöhön Peruun. Olisi aika aloittaa jouluvalmistelut, jotka Krankin perheessä, kuten koko naapurustossa, tapaavat olla yliampuvat, valtavan työläät ja stratosfäärisen kalliit. Lahjat, kukat, joulukuusi, koristeet, valaistus, kalliit kortit, jouluaaton juhlat ystäville, joulumuistamiset yhdelle jos toiselle, hyväntekeväisyys, ruoat ja juomat – verotusasiantuntijana toimiva Luther kokoaa kuitit kasaan ja laskee, että edellisen joulun hinnaksi tuli 6100 dollaria, ja siinä ei edes näy hermojen kiristely luksuskauppojen jouluruuhkissa.

Luther ja Nora päättävät jättää joulun väliin nyt, kun tytärkään ei ole paikalla. Luther hankkii liput Karibian-risteilylle, ja jouluvalmistelujen sijaan pariskunta käy solariumissa ja laihduttaa. Naapurustolle tämä ei ole helppo pala nieltäväksi. Partiolaiset eivät saa Krankeille myytyä joulukuusta, poliisit hyväntekeväisyyskalenteriaan eivätkä palomiehet hedelmäkakkuaan. Mikä pöyristyttävintä, Hemlock Street jää jouluvalaistuskisan hännille, kun Krankit eivät suostu raahaamaan valtavaa valaistua lumiukkoa katolle. Krankien päätöstä ihmetellään, naureskellaan ja paheksutaan, mutta siellä täällä vähän myös kadehditaan.

Mitä sitten käy, en taida kertoa, koska lopun paljastaminen veisi sen vähänkin lukemisen ilon tästä romaanista. Joulua pakoon on erittäin kevyttä, höttöistä luettavaa – varsinainen yhden asian kirja. Ei mitenkään tyypillistä Grishamia, minkä voi päätellä jo kannesta. Jos kirja olisi ollut pidempi, en varmaan olisi sitä vaivautunut lukemaan loppuun. Vaikka Yhdysvalloissa jotkut varmasti käyttävät jouluvalmisteluihin omaisuuksia, on kirjassa kyllä melkoista liioittelun makua. En millään usko, että yhden pariskunnan jättäytyminen jouluhössötyksen ulkopuolelle saisi aikaan tuollaista vainoa. Kirjan pohjalta on näköjään tehty myös elokuva, Skipataan joulu. Kevyen komedian pohjaksi tämä varmasti hyvin sopiikin.

Lukuhaasteessa tämän voisi varmaan käyttää myös kohtaan 9, toisen taideteoksen inspiroima kirja. Dickensin Saiturin joulu varmasti on ollut Grishamin mielessä kirjaa kirjoitettaessa. Lutherin työkaverit naljailevat Saiturista, ja Luther itsekin miettii:

Hän ei ollut vihainen eikä karjaisisi: ”Humpuukia!” kenellekään, joka toivottaisi hänelle hyvää joulua.

Hän aikoi vain jättää joulun väliin ja lähteä sen sijaan risteilylle.

Siinä missä Scrooge on vanha kyyninen kitupiikki, Luther ja Nora ovat ihan sympaattisia ihmisiä, jotka vain haluavat yhden vuoden taukoa joulustressistä. He itsekin kokevat tuskaa kieltäytyessään tutuista perinteistä, mutta kannustavat toisiaan pitämään pintansa loistoristeilijällä rentoutuminen haaveissaan. Sen heille soisi. Se, että kirja päättyy, niin kuin päättyy, on tietysti aika selvää.

Joulua pakoon toimii kirjana ja varmaan elokuvanakin hyvin joulun aikaan nautittuna, miksei näin joulun jälkeenkin, kun kaikesta hössötyksestä on jälleen selvitty. Itse olen pitkään ollut joulufiilistelyihminen, mutta parina vuonna on käynyt mielessä jonnekin lämpimään, valmiisiin ruokapöytiin, karkaaminen. En usko, että yhden joulun skippaaminen aiheuttaisi meidän lähipiirissämme ihan näin voimakasta huolta.

Alkuteos Skipping Christmas (2001)

Suomentanut Hilkka Pekkanen, WSOY 2002

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Aloitan tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohdasta 48: kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Kohtaan sopii loistavasti Helen Macdonaldin kehuttu H niin kuin haukka. Kuvittelin tarttuneeni kaunokirjalliseen teokseen, mutta takaliepeen tekstin mukaan Time oli valinnut kirjan vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. H niin kuin haukka -teosta onkin aika vaikea määritellä, eikä mikään määritelmä tekisi sille oikeutta. Se sisältää valtavan määrän tietoa niin haukoista, haukkojen kouluttamisesta ja haukkametsästyksestä kuin kulttuurihistoriastakin. Silti se on myös kaunis kertomus surusta ja siitä selviämisestä. 

Kirjan alussa päähenkilö Helen saa tiedon isänsä kuolemasta. Hän musertuu eikä saa otetta elämästä. Hän on pienestä asti ollut intohimoinen haukkaharrastaja, lukenut haukoista ja kouluttanut useita erilaisia haukkoja. Nyt hän haluaa kanahaukan, jota pidetään vaikeimpana koulutettavana. Mitään muuta ei kirjassa oikeastaan tapahdu. Helen totuttaa haukkaa itseensä ja pikkuhiljaa opettaa sitä lentämään hallitusti. Metsästää haukka osaa, sitä sille ei tarvitse opettaa. Fasaanit ja kaniinit saavat kyytiä, kun Mabel pääsee irti.

Mabel-haukan kouluttaminen imaisee Helenin maailmaan, jossa tämä välillä katselee ympäristöään haukan vaistoin, kuin ei ihminen olisikaan. Raja ihmisen ja eläimen välillä hämärtyy, ja Helenin on hyvä olla – suru unohtuu. Lopulta Helen löytää kuitenkin lohdun muiden ihmisten seurasta. Haukan koulutus on kaari, jonka päässä Helen ymmärtää, että hän on ihminen ihmisten joukossa, Mabel on haukka.

”– – vannon pyhästi, etten ikinä alenna haukkaani hieroglyfiksi, historialliseksi hahmoksi tai unohdetuksi muistoksi. En tietenkään. En minä pysty. Koska se ei ole ihminen. Siinä tärkein läksy, minkä Mabelin kanssa vietetyt kuukaudet ovat minulle opettaneet: maailma on täynnä asioita – kallioita, puita ja kiviä, ruohoa ja kaikkea mikä mönkii ja juoksee ja lentää. Ne kaikki ovat sitä mitä ovat, mutta tehdäksemme niistä ymmärrettäviä itsellemme me annamme niille merkityksiä, jotka pönkittävät omaa maailmankuvaamme. – – Haukan epäinhimillisyyttä kuuluu vaalia, koska se, mitä haukka tekee, ei liity mitenkään meihin.”

Helenin ja Mabelin tarinaan kytkeytyy kirja Goshawk, jota Helen on lukenut lapsena. Siinä kirjailija T. H. White kouluttaa Gos-nimistä kanahaukkaa. Hänellä on alusta asti väärät otteet ja asenteet, mutta hänkin projisoi haukkaan väärällä tavalla omia tunteitaan ja pelkojaan. Minua Whiten elämään liittyvät kohdat hieman häiritsivät enkä saanut niistä kovin paljon irti. Lukiessani tunsin koko ajan, että niistä pitäisi nyt ymmärtää jotain suurta, mutta en sitten juuri ymmärtänyt.

Vaikka H niin kuin haukka ei ole juoneltaan kummoinen, se jollakin kummallisella tavalla pitää jännitettä yllä. Lisäksi se tarjoilee oivalluksia elämästä, ihmisistä ja maailmasta. Itselleni kolahti kohta, jossa White saatuaan haukan koulutettua ei tunnekaan onnistuneensa:

”Noviisina on turvallista olla. Kun vasta opettelee jotakin, ei tarvitse murehtia, onko siinä hyvä vai ei. Mutta kun on jo tehnyt jotain, oppinut miten se tehdään, ei ole enää turvassa. Asiantuntijuus altistaa arvostelulle.”

Mietin, kuinka usein itse vähättelen kokemustani ja asiantuntemustani, ja tajusin, että se ei ole vain hyvää nöyryyttä. Siinä on myös arvostelluksi tulemisen pelkoa, eikä pelkuruudessa ole mitään hyvää.

H niin kuin haukka oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se imaisi aivan tuntemattomaan maailmaan, jossa huput ja jalkanauhat, lentonyörit ja kulkuset tulivat tutuiksi. Kirja ihastutti myös kauniilla kielellään, vaikka siinä fasaaninveri roiskuu ja kaninkarvat pöllyävät. Kirjan nimi oli mielestäni vähän tylsä. Jos ei lasketa sitä, että myös päähenkilön nimi alkaa H:lla, en oikein ymmärrä sen ideaa. Ainakin suomeksi se kuulostaa aapislorulta.

Erikoista muuten, että olen tullut lukeneeksi peräkkäin kaksi kirjaa, joissa kerrotaan pilkuntarkasti ja välillä vähän inhorealistisesti joidenkin eläimien kanssa elämisestä –  viimeksi lampaiden, nyt haukkojen.

Alkuteos: H is for Hawk (2014)

Suomentanut: Irmeli Ruuska (Gummerus 2016)