tiistai 5. tammikuuta 2016

Kari Hotakainen: Kantaja


Muistan nähneeni ohjeen, että jokaisen pitäisi huolehtia eläessään siitä, että elämän loputtua olisi arkulla vähintään kuusi kantajaa. Timo Kalliota eivät jätä rauhaan ne, joilla ei ole yhtään.

En ehtinyt kirjakaupoille Kirjan ja ruusun päivänä viime huhtikuussa, joten Kirjakauppaliiton kylkiäiskirja, Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto, 2015) jäi saamatta. Muutenkin olen pitänyt kylkiäiskirjoja vähän höpöinä ideoina, mutta jos ne lisäävät kirjojen myyntiä, niin mikäpä siinä sitten ­– tarkoitus pyhittää keinot. Kirjaston vippilainatiskillä tämä nyt kuitenkin seisoi ja vaikutti oikein sopivalta välipalalta raskaampia teoksia sulatellessa.

Välipalaksi pienoisromaani Kantaja jäikin. Viime vuonna luin kaksi Hotakaista, Luonnon lain ja Henkireiän. Kantaja on kaukana niiden tasosta, mutta niin on kai tarkoituskin.

Kantaja on Timo Kallio, mies, joka ei voi työhaastattelussa kertoa elämäntavoistaan, koska hänellä ei ole elämää. Siitä huolimatta hän saa määräaikaisen paikan seurakuntayhtymän puistotyöntekijänä – ei koulutustaan vaan luonnettaan vastaavasta työstä. Timo siis leikkaa nurmikkoa kuolleiden päältä ja auttaa hautojen kaivuussa. 

Asiat lähtevät hotakaismaiseen vinoluisuun, kun suntio pyytää Timoa avuksi kantamaan hautaan vainajaa, jolla ei ole riittävästi kantajia. Timoa vaivaa maahanpanijaisten koruttomuus. Hän alkaa täyttää oman elämänsä tyhjyyttä kirjoittamalla muistopuheita näille vainajille, joista ei juuri mitään tiedetä. Nämä muistopuheet ovat ehkä kirjan parasta antia. Ne tuovat mieleen Spoon River Antologian runot, mutta niihin kytkeytyy myös Timon oma elämä. Yksinäisten kuolemat koskettavat, samoin yksinäinen elämä.

Timon elämään liittyvä juoni sen sijaan ei mielestäni oikein kulje. Timo muistelee ainoaa nuoruudenrakastettuaan ja miettii, olisiko kaikki toisin, jos hän olisi suostunut Hannelen ”eloisiin leikkeihin”, joihin liittyi kumipuku ja sidontaa. Timo kasvattaa Hannelesta itselleen päähänpinttymän. Hän uskaltaa kuin uskaltaakin ryhtyä oman elämänsä sankariksi ja lähteä etsimään Hannelea. Lopun käänteitä en viitsi paljastaa, mutta kirjan lopussa Timo pääsee ensimmäistä kertaa elämässään itse elämänsä isoon kuvaan ihan etualalle.

Ihan mukava Kantaja oli lukaista. (Isäni muuten on joskus ollut kantamassa hautaan yksinäisiä vainajia jonkin yhdistyksen riveissä. Pitäisikin suositella tätä hänelle!) Silti: jos tämä ei olisi ollut mainostempaukseen liittyvä kylkiäiskirja, olisin kyllä pettynyt. Kuvaavaa on jo sekin, että yleensä Hotakaisen kirjoja lukiessa tulee kirjattua muistiin sivunumeroita ja sitaatteja kymmenittäin, Kantajasta niitä ei oikein löydy. Se on tavallaan tuttua Hotakaisen tyyliä, mutta ei kuitenkaan niin hiottu ja timanttinen kuin monet muut teokset. Vähän löysä, vähän ponneton, vähän mitäänsanomaton. Kiinnostavaa on kuitenkin huomata, että vainajat ovat saaneet Hotakaisen mielikuvituksen laukkaamaan: vainajista huolehtiva suntio on mukana myös Henkireiässä, liekö sama?

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48 (kirjassa on alle 150 sivua).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti