Astrid Lindgren: Saariston lapset

Terveisiä Saltkråkanista! Kyllä oli ihanaa. Joskus aikaisemminkin olen ehdottanut lapsille Saariston lapsien lukemista, mutta jotenkin se ei ole innostanut. Nyt aika oli kypsä. Nautimme hurjasti. Oli ihana seurata, miten lapset eläytyivät luettuun, huolestuivat ja saivat kikatuskohtauksia Pellen ja Pampulan edesottamusten äärellä.

Saariston lapset tuli sarjana tv:stä, kun olin lapsi. Opin juuri, että se onkin Lindgrenin teoksista ainoa, joka kirjoitettiin suoraan tv:tä varten. Tästä huolimatta se toimii loistavasti myös kirjana. Muuta en Saariston lapset -sarjasta juuri muistanut kuin leppoisan tunnelman, hauskan Pampulan ja hänen Laivuri-koiransa. Eipä Saariston lapset jännittävällä juonellaan pääsekään kehuskelemaan.

Kirjailija Melker Melkerson vuokraa Tukholman saaristosta talon ja muuttaa sinne Nikkarila-nimiseen huonokuntoiseen taloon kesäksi neljän lapsensa kanssa. Perheen äiti on kuollut, mutta kirjassa suurimmat surut liittyvät eläimistä ­– tai ihanasta Nikkarilasta – luopumiseen. Jotenkin liikuttavaa on Melkersonin poikien huoli siitä, että isosisko Malin jonakin päivänä menisi naimisiin ja lakkaisi pitämästä huolta veljistään. Tapaamiset muiden saaren asukkaiden kanssa ja vanhaan taloon tutustuminen saavat aikaan monia hauskoja tilanteita: on noiduttuja prinssejä, hylkeenpiilotusta ja bongoloita.

Saariston lapsissa on samaa leppoisuutta ja elämästä nauttimisen riemua kuin Melukylän lapsissa, mutta jotenkin se iskee aikuiseen vielä paremmin, koska tässä kuvataan enemmän aikuistenkin elämää. Lämmintä, hauskaa ja lempeää on kaikki niin kuin Astrid Lindgrenin kirjoissa aina, niin, että kun kirja on aika hyvästellä, ääni sortuu vain siksi, että on vain ollut niin ihanaa.

Tässä kuussa ilmestyy Jens Andersenin kirjoittama uusi Astrid Lindgrenin elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä. Olen varauslistan ykkösenä! Siinäkin mielessä oli mukava palautella mieleen tämäkin ihanuus. Menköön kirja haasteessa kohtaan 17, kirjassa juhlitaan. Saariston lapsissa juhlitaan muun muassa joulua, juhannusta, Laivurin henkiinjäämistä ja ihanaa aamua. Sanoinko varmasti riittävän monta kertaa ”ihanaa”?  

Alkuteos: Vi på Saltkråkan 1964

Suomennos: Laila Järvinen