Jo Nesbø: Suruton

Edellisen työläslukuisen dekkarin jälkeen halusin välipalaksi jotain helposti ahmaistavaa, ja juuri sitä tarkoitusta varten yöpöydältä löytyi jo ajat sitten lainaamani Harry Hole -dekkari. Suruton täyttää siis lukuhaasteen kohdan 49: ”jännityskirja tai dekkari”. Varmaa kamaahan tämä olikin. Hiihtoloman automatkat vierähtivät mukavasti, mutta ei minusta kyllä kuskille juuri seuraa ollut.

Harry Hole -historiani on sellainen, että muutamia kirjoja keskeltä sarjaa luettuani luin väärässä järjestyksessä vielä kaksi viimeistäkin – ensin siis Poliisin ja vasta sitten Aaveen. Aavetta lukiessani mietin, kuinka kutkuttavaa olisi ollut odotella seuraavaa kirjaa ja aloittaa Poliisia tietämättä, mitä edellisen kirjan lopussa oikeastaan tapahtuikaan. Nythän en tiennyt edes, mihin tilanteeseen Nesbø oli lukijan jättänyt, ja menetin varmasti osan hänen luomastaan jännityksestä. Tästä suivaantuneen päätin aloittaa alusta ja lukea ainakin alkupään kirjat järjestyksessä. Näin se tietysti olisi kannattanut tehdä alun perinkin. Nyt on kurja ottaa vastaan uusia henkilöitä, kun muistaa, että he tulevat myöhemmin kuolemaan. Myöskään kirjasarjassa hiljalleen selviävät poliisilaitoksen sisäiset sotkut eivät epäjärjestyksessä luettuna oikein kunnolla hahmotu.

Tästä huolimatta Nesbøn dekkarit ovat aina varsinaisia lukunautintoja. Nesbø vie lukijaansa kuin litran mittaa. (Mitenhän sitä litran mittaa muuten viedään? Entä mihin?) Ja Harry Hole, niin. Olenko jo maininnut, että Harry Hole on fiktiivisistä miehistä suosikkini? Tosielämässä tosin en tunne vetoa kolhonnäköisiin alkoholisteihin, mutta apulaispoliisipäällikkö Holen pirullinen älykkyys ja terävä tilanne- ja huumorintaju yhdistettynä hienoiseen röyhkeyteen ja retkumaisuuteen tekevät hänestä aika vastustamattoman. Rottweilereiden ja teräaseilla uhkailun kanssa Hole pärjää hyvin, mutta kun hänelle tärkeät ihmisetkin ovat usein vaarassa, on pelissä aina isot panokset.

Neljännessä Harry Hole -kirjassa, Suruttomassa, selvitellään pankkiryöstöä, jonka yhteydessä ryöstäjä on ampunut pankin työntekijän eikä ole jättänyt mitään jälkiä itsestään. Samankaltaisia ryöstöjä tulee useampiakin, mutta Hole epäilee, että tekijä ei ole kaikissa sama. Mutkikkaaksi tilanne muuttuu, kun entinen naisystävä, Anna, kutsuu Harryn päivälliselle asuntoonsa Suruttomankadulle. Anna löydetään kuolleena samana yönä. Kuolema näyttää varmalta itsemurhalta, mutta Harry epäilee tätä ja ajautuu tutkimaan vyyhteä, jossa on itse mitä suurimmassa määrin mukana. Uutena poliisivoimien edustajana esiintyy nuori naispoliisi Beate Lønn, jonka poliisi-isä on kuollut pankkiryöstön yhteydessä. Harry päätyy tekemisiin niin brasilialaisten palkkamurhaajien kuin Oslon mustalaisyhteisön kanssa, mikä johtaa jännittäviin kohtaamisiin.

”Voin kyllä vastata sinulle, mutta sinun ei pidä uskoa sanaakaan siitä, mitä sanon. Sun Tzun mukaan sodan ensimmäinen periaate on tromperie – petos. Usko minua – kaikki mustalaiset valehtelevat.”

Suurten ikiaikaisten motiivien äärellä ollaan taas: rakkaus ja kosto houkuttavat ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Suruttomassa on keskeisessä roolissa kahdetkin veljekset, jotka rakastavat samaa naista. Harryllä panoksena ovat Moskovassa huoltajuusoikeudenkäyntiä odottavat Rakel ja Oleg, Beatella isän kuolema. Vankilassa pankkiryöstöstä istuva mustalaisjohtaja Raskol taas haluaa kostaa Annan murhan. Harryn taas on selvitettävä Annan kohtalo sulkeakseen pois sen mahdollisuuden, että liittyy siihen itse. Kaikki liittyy kaikkeen ja vielä enempäänkin, ja kirjan loppu jättää vieläkin kysymyksiä kytemään. Niin hyvä!

Jk. Oli pakko viimein tarkistaa: Oslossa on Schrøder-niminen kapakka. Jos tieni vie joskus Osloon, yksi kohde on tiedossa.